Eräänä iltana Jussi (Juhani Aho)  hämmästyi kovasti juostessa leikeistään sisälle pappilaan. Pirtissä oli  kovin valoisaa,  niin valoisaa, että päreet ja kynttilät eivät voineet saada sitä aikaan. Poika vilkaisi ”kyökkikamarin”  (ruokasalin) kattoon. Siellä paloi öljylamppu. Lisäksi isä teki vielä peltisen lampun, tuijun. Sitä käytettiin tuvassa kynttilöiden apuna valoa  tuomassa.

Valonlähteet olivatkin tarpeen,  sillä Lyydille ja Jussille ryhdyttiin pitämään kotikoulua. Lapinlahdelta Väärnistä saapui kaksikymmentävuotias Hanna Weisell lapsia opettamaan. Hanna oli Theodorin entisen esimiehen tytär. Apuun kutsuttiin myös Rantsilan ”musteri” Sohvi. Alkeisopetus tapahtui ruotsiksi.

Tuvassa asuva Ruoti-Pekka ei kuitenkaan lampusta pitänyt. Hän olisi halunnut polttaa edelleen päreitä.   Ruoti-Pekka pakeni saunaan.

”Vai kenkiäsi sinä paikkaat--mutta jos et näe sitä työtäsi tehdä sillä tulella, jolla minä, niin mene sitten päreinesi vaikka saunaan tai saunan taakse. Ja Pekka lähti. Pisti kengät kainaloonsa ja otti jakkaransa toiseen käteen, päreen toiseen. Hiljalleen hän kyhni ovesta porstuaan ja kolisteli sieltä kartanolle. Päretuli roihahti tuulessa tavallistaan isommaksi, ja soma rusko valaisi vähän aikaa aittoja, tallia ja navetan päätyä…Vanhan uunin kivistä Pekka teki saunaan uuden kiukaan, ja niiden kanssa muuttivat sinne sirkatkin, koskapa niitä ei sen koommin enää ole tuvassa kuulunut.” (Lastusta Siihen aikaan kun isä lampun osti).

Saunassa Pekka jatkoi päreiden vuolemista. Mistä tahansa puusta niitä ei kiskottukaan, sen piti olla tervaspuuta ja päre viritettiin seinään tai uuniin kiinnitettyyn  pärepihtiin, rahkoon, jossa se  kaltevassa asennossa hiljakseen paloi. Tämän kajossa Jussi kuunteli saunassa Pekan ihmeellisiä kertomuksia ja tarinoita, joihin hän eläytyi täysin.

Sauna-aikana Pekka joutui siirtymään väljempiin tiloihin. Todennäköisesti hän vastasi myös saunan lämmityksestä. Saunalla oli siihen Ahon lapsuuden aikaan suuri merkitys. Siellä saatettiin palvata lihaa, imeltää maltaita ja kuivattaa pellavia. Saunassa peseydyttiin ja pestiin pyykkiä ja käytiin syntymässä.  Siellä hoidettiin vaivoja ja kuppariakat kuppasivat ”huonoa verta” pois.

Saunominen oli aikoinaan pyhä toimitus: saunassa ei sopinut kiroilla eikä riidellä, eikä varsinkaan  rotistella takapuoltaan.  Ei sopinut mainita Jumalan nimeä, ei laulaa hoilottaa eikä muutenkaan melskata kovaäänisesti. Pekka Halosenkin maalauksessa Saunassa isä ja poika kylpevät tuppisuina.

Mitenkään outoa ei tuohon aikaan ollut se, että saunassa  asuttiin. Loiset, asunnottomat köyhät ja tilattomat kortteerasivat siellä toisinaan. Aikoinaan kirjailijaksi herättyään Juhani noukki muistikuviaan myös saunasta. Rautatien Matti ja Liisa kylpevät juhannussaunassa ennen tutustumistaan rautahepoon.  Lastussa Kotoinen kylyni hän puhkeaa todelliseen saunan ylistykseen.  

Ahon  kynästä  syntyi myös  sauna-aiheinen kertomus  Sasu Punanen Pariisin saunassa. Juhani tunsi Sasun henkilökohtaisesti hyvin. Sasu oli laiska, lihava, unelias ja vähäpuheinen eikä hänellä ollut mitään harrastuksia. Mutta saunassa hän oli omassa elementissään ja nautiskeli renesanssiruhtinaan tavoin. Luultiinpa häntä komean ruhonsa perusteella Pariisin kylpylässä venäläiseksi ruhtinaaksikin. Saunominen oli Sasulle taidetta. Saunottuaan Sasun kanssa Aho oli ehtinyt jo istua tuntikausia Kämpissä, kun Sasu tuli hänen luokseen ja ihmetteli: ”Minkä  tähden sinä läksit kesken saunasta – minä toki otin vielä höyrykaappiakin kylvyn päälle”  

Pienenä poikasena Juhani Aho eli Hannes tai Jussi, kuten häntä kutsuttiin, nähtiin usein  hääräämässä seinustalla olevalla hiekkalaatikolla leikkien parissa. Täällä hän rakensi päreestä laivoja ja lotjia, joita sitten hiekassa uitettiin. Taipuipa päreestä hevonenkin. Puutarhassa Jussilla oli oma ”ryytimaa”, jota hän hoiti. Vieraita tuleva kansalliskirjailija vierasti, niin että hän toisinaan kintut vilkkuen juoksi tuntemattomia pakoon. Ani harva sai hänet juttelemaan. Usein lastenvahdiksi haettiin naapurin vakavamielinen, lapsirakas, kolmissakymmenissä oleva kyläkoulumestari Laukkasen Anni, ”Satu-Anni”, joksi lapset häntä nimittivät.

Uteliaan pojan mieli alkoi vetää kuitenkin pois pienestä pihapiiristä. Mansikkaniemen pihantakaisessa metsässä kasvoi vanha, vankka kuusi. Vikkelälle ja jäntevälle  pojalle ei ollut temppu eikä mikään kavuta korkealle kuusen latvaan. Siellä oli mukava tähytä laajaa näkymää.

Lähellä kotitaloa sijaitsi myös Koljonvirran taistelussa kaatuneen venäläisten komentaja ruhtinas Dolgorukin muistomerkki. Ruhtinas Mihail Petrovitshin elämä päättyi Koljonvirran taistelussa  27.10.1808 hiekkakuoppaan, jonne hänet sorti satulasta suomalaisen tykkipatterin tykinkuula. Käynnissä oli Suomen sota (1808-1809), jonka Venäjä voitti ja Suomi siirtyi voittajalle Suomen suuriruhtinaskuntana.

Pikku-Jussi juoksi usein katselemaan mustaa, uusgoottilaiseen tyyliin tehtyä Dolgorukin rautaobeliskia, muistomerkkiä. Se oli pystytetty paikalle vuonna 1848. Erityisesti häntä kiehtoi siinä kullattu sukuvaakuna. Juhanille oli kerrottu, että obeliski  oli tehty Varkauden tehtaalla ja Dolgorukin ruhtinassuku oli rahoittanut sen. Äiti oli ankarasti  kieltänyt lapsia menemästä patsaalle, mutta sekös vain  lisäsi paikan jännittävyyttä. Patsasta ympäröi rauta-aitaus, jossa ovat  hilparit eli roomalaiset  sotakirveet sekä rautaketjut;  niissä Brofeldtin lapset riemuiten leikkivät ja kiikkuivat. Vuonna 1873  patsaan ympärille ilmestyi myös valkoiseksi maalattu puuaitaus.  Lapset olivat myös toisella korvalla kuunnelleet vanhemman väen tarinoita kuuluisasta Koljonvirran taistelusta. Hiekkahaudan punainen santa vaihtui lasten vilkkaassa mielikuvituksessa ”ryssän vereksi”.

Toisinaan Jussi kipusi venäläisten vanhan patterin päälle,  joka oli kuin tehty saarnastuoliksi. Paikka sijaitsi heti piha-aidan takana. Täältä käsin hän piti pienimuotoisia saarnojaan ja ”toimitti kirkollisia menoja”.  Saarnasipa hän kerran myös  maantien varren aidalla seistenkin, mikä kovasti huvitti ohikulkevia.  ”Pappi tuosta pojasta tulee”, sanoivat kyläläiset kulkiessaan ohi. Tätä äitikin sydämessään hiljaa toivoi,  ja isäkin myhäili tyytyväisenä kuullessaan esikoisensa toimista. Kun Jussi varttui,  hän ymmärsi paremmin paikan historiallisen merkityksen. Suomen sodan aikaiset tapahtumat, jotka elivät omaa historiaansa hänen kotinurkallaan,  alkoivat vaikuttaa hänen mielessä uudella tavalla.

Perheet olivat ennen vanhaan suuria, eivätkä Brofeldtit tehneet poikkeusta. Lapsia syntyi tasaiseen tahtiin:  Kalle (1865, Theodor (1867) Elli (1870), Miili (1872) ja Joel (1874). Myöhemmin perheeseen syntyivät vielä Hanna (1876) sekä Alma (1879). Jussin  tiedusteluihin, mistä pienemmät sisarukset olivat mahtaneet ilmestyä, vanhemmat alkoivat puhua  välttelevästi haltioista ja saunan lauteista. Äidillä oli taloudenpidossa ja lapsenvahtina kaksi hyvää apulaista Heta Kauppinen ja Johanna Rosenberg. He hoitivat lapsia kuin omiaan.   

Luonteeltaan Juhani Ahon äiti  Emma oli vakavamielinen ja milteipä ankaran uskonnollinen. Hänen pohjanmaalainen kotitaustansa oli pietistinen ja hänen  herännäistaustansa vaikutti häneen hänen koko ikänsä.  Hieman hän antoi ”turhamaisuudellekin” periksi myöhemmässä elämänvaiheessa:  huivin sijaan päässä saattoi olla hattu tai juhlissa musta pitsimyssy ja  hiukset olivat kietaistu päälaelle nykerölle. Emma oli pyöreähkö ja pohjanmaalaisittain pitkänhuiskea, kun taas savolaissyntyinen Theodor oli vaimoaan lyhyempi.  Pituutensa Brofeldtien pojat perivätkin äidiltään.

Jos äiti olikin toisinaan hieman pidättyväinen ja tiukkailmeinen, isä puolestaan oli luonteeltaan hyvin leppoisa. Seurakuntalaiset pitivät kovasti rovastistaan. Hän höysti saarnojaan vertauksin ja puhui kansanomaisesti käyttäen Savon murretta. Murteen tuntijat sanovat, että savolaisempaa ilmiötä ei voi löytää kuin Ukko-Brofeldt.  Theodorin saarnat olivat eläviä. Puhujalla oli pilkettä silmäkulmassaan ja huumori kukoisti. Pääsiäisen tapahtumia hän kuvaili:

”Kyllä Jeesus tiesi kelle se ilmestyy, kun se niille akoille. Jos se olisi niille ukon jurnakkeille, niin ne tok ei ois puhunu mitään. Pitäneet kaikki omana tietoinaan ja ihmetelleet mielessään. Vaan kun se niille akoille, niin ne otti hameen helemat hampaisiinsa ja lähtivät juoksuttamaan, että nyt on tapahtunut ihme!”  Lapsia hän varoitteli sanomalla, että jos ette ole hiljaa, niin hän saarnaa koko päivän.

Rovasti  myös kyläili seurakuntalaistensa kodeissa. Milloin hän kävi vaihtamassa kuulumisia, milloin lohduttamassa surevaa.  Kerran rovasti oli mennyt erääseen mökkiin kastamaan lasta. Lapsi oli pikkuisen mökin kahdestoista . Katsellessaan mökkiä, sen vilskettä ja vilinää pastori totesi isännälle: ”Eiköhän Puavonnii pitäs ruveta vähän varroo, kun pirttiviljelystä on noin paljon. Körttiukko katsoi pitkään pastoria: ”Vaan niinhän siellä sanassa sanotaan, että lisääntykää ja täyttekee mua” ”Kyllähän siellä niin sanotaan, mutta eihän se sitä tarkoita, että Puavon pitäs yksinään.”

Kauan ei keritty pappilassa asua, kun seudun rauha järkkyy pahasti. Suomeen saapuivat ankarat nälkävuodet ja ne  koettelivat Iisalmen seutua vuosina 1866-1868. Jos aikaisemminkin  köyhät olivat kokeneet kurjuutta, se laajeni nyt valtaviin mittasuhteisiin. Eikä se ulottunut ainoastaan maan köyhiin ja vähäosaisiin, vaan myös varakkaammatkin saivat kokea nälkää ja kuolemaa.  

Emma ja Theodor apulaisineen koettivat  auttaa ihmisiä niin paljon kuin vain kerkesivät. Keittiössä porisi suuri muuripata aamusta iltaan. Vellipadasta ammennettiin jokaiselle nälkäiselle kupillinen ruokaa. Kerran, kun äiti antoi Jussille leipäpalan, ryntäsi eräs nälkää näkevä tyttö häntä kohti ja sieppasi sen pojan kädestä. Nuoren pojan sydäntä ahdisti ihmisten hätä. Tältä ajalta Jussille jäikin elinikäinen sympatia vähäosaisia kohtaan. Lapsuuden kodissa Emma-äiti pyrki antamaa matkalaisille eväspaketteja  mukaan. Kuitenkin moni kerjäläinen  nääntyi tuulen ja tuiskun keskelle tien sivuun. 

Ajan kurjuutta kuvaa hyvin, että eräänkin sunnuntaipäivän aikana pastori Brofeldt joutui  siunaamaan  98 nälkään kuollutta haudan lepoon. Nälkään kuolleitten muistoksi paikalle asetettiin myöhemmin  leivänmuotoinen muistokivi.  Vaikka nälkävuodet menivät menojaan ja niiden muisto alkoi vähitellen himmentyä, ne jättivät kuitenkin pysyvän jälkensä ihmisten mieliin.

Juhani Ahon lapsuuden  aikaan taloissa kiersi myös kulkukauppiaita. Nämä olivat usein Venäjältä tulleita ja heitä nimitettiin milloin laukkuryssiksi tai konttivenäläisiksi. Heidän laukustaan tai reestään saattoi löytyä mitä moninaisimpia tuotteita, kuten  kankaita, vaatteita,  voita, neppejä, nappeja ja kaikenlaista pikkurihkamaa

Liekö laukkuryssä kiertänyt Jussin leikkikaverin Pekka Huttusenkin kotitalossa, kun poika saapui kerran  kaupittelemaan pappilaan ahvenia.  Ne hän oli onkinut Koljonsillan korvasta. Jussi  ei välittänyt niinkään ahvenista, vaan vilkaisi Pekan hienoa onkea  ja vertasi sitä omaansa: vapana hernekeppi, siimana nuoranpätkä ja koukkuna oksan haarukka. Tällä  hän oli onkinut höylän lastuja liiterin eteen vedetystä reestä ja pirtin pankolla seisten höylänlastuja. Leikin lumo oli nyt tyystin loppu. Hän halusi samanlaisen kuin leikkitoverillakin oli – oikean ongen.   

Isälleen Jussi  ei suoraan pyyntöä esittänyt. Theodor oli kuitenkin huomannut mistä kenkä puristaa ja nikkaroi ongenkoukun ja laittoi siiman. Vielä päätteeksi hän koppasi haulipussista painoksi haulin ja asensi kohon.  Pojan  riemulla ei ollut rajoja. Nyt puuttui vain vapa. Jussin mielestä hernekeppikin olisi kelvannut, mutta isä katkaisi pihlajan ja ryhtyi sitä vuolemaan. ”Anna nyt jo …kyllä se on jo hyvä..anna hyvä  isä!” Jussi  pyyteli. Kun vapa oli kädessä, hän juoksi vauhdilla rantaa kohti, kouripa matkalla turpeesta lieron ja kiinnitti sen koukkuun.  Sitten  siima lensi kaarena Koljonvirran rantamatalikkoon, ensimmäisen sillanarkun varjoon. Pikku onkimiehen jännitys kohosi huippuunsa. Hän  tuijotti herkeämättömästi kohoa, liikahtiko se vai tärähtikö vapa. Tilanne otti niin haltuunsa, että poika ”heräsi” kun jotakin lensi ilmassa ja hän puristi heinikossa potkivaa särkeä. Varmimmaksi vakuudeksi, ettei saalis livahtanut karkuun,  onkimies puraisi sitä niskasta.

Iloisena poika  juoksi kotiin ja käski kotiväkeä perkaamaan heti kalan ja paistamaan sen voissa. Komento kaikui kuuroille korville, niinpä hän siivosi kalan itse ja kun paistinpannuakaan ei herunut, hän laittoi saaliin paljaalle hellalle, jossa se kärysi johon se tarttui kiinni. Lopputuloksena oli se, ettei pappilan kissakaan suostunut  moista  syömään. Mutta se ei kalamiehen tahtia haitannut.

”On käännekohta pikkupojan elämässä, kun hän joko saa ensimmäisen kalansa tai kantaa kotiin ensimmäisen rihmalintunsa tai ampumansa esikoisjäniksen. Hän ei silloin enää ole lapsi, vaan mies, ainakin omasta mielestään. - - on se päivä, jolloin sain ongen ja sillä ensimmäisen kalani, jännityksineen, vaikutelmineen ja tunnelmineen kuin eilen eletty.” (Lastusta Ensimmäinen onkeni)

Kun Pekka onki veneestäkin käsin,  alkoi myös Jussi kärttämään samaa ja saikin luvan. Hän oppi  tuntemaan kaikki parhaimmat kalapaikat ja alueen lähivesistön, tunsi tarkasti Iijärven  lahtineen ja luotoineen. Hän tunsi myös Koljonvirran rantaryteikköineen ja pyörteineen, tiesipä tarkoin missä hauki milloinkin parhaiten näykkäisee uistimeen.

Jussi  oli myös tarkkaillut muita kalastajia. Niinpä hän  osasi paikan, josta haudankaivaja Jauhiainen sai suurimmat ahvenensa ja jossa kirkonkellonsoittaja onki ennen kirkkoon menoaan. Onkimisen tuoma jännitys ja viehätys pureutui aina luihin ja ytimiin. Aikaa myöten Jussista kehkeytyi myös taitava kalamies samaa tahtia kuin kynämies.  Lastussaan Mulloseni hän antaakin laatuun käyviä neuvoja:

”Oli minulla kuitenkin perhosvapa, oikea splitcane, jonka olin saanut tekijäpalkkiona eräästä lastusta toiselta kirjailijalta, joka toimitti kirjallista kuvalehteä. Olin typeryydessäni turmellut sen käyttämällä sitä virvelivapana ja raskaita syöttejä heittämällä ja haukeja tempomalla saanut sen kieroksi ja sairaaksi. Ei pitäisi koskaan, te nuoret kalamiehet, käyttää muuta kuin kuhunkin kalastukseen sopivia vehkeitä. Se on ehdoton ehto. Sopivat vehkeet ja niiden käyttämisen asiantunteva ohjaus tekevät vasta-alkajasta muutamassa viikossa tottuneen kalamiehen, jotavastoin niiden puutteessa saattaa kulua vuosia, ennenkuin pääsee alkusalaisuuksienkaan perille. Kysykää neuvoa meiltä vanhemmilta, älkää ostako mitään urheilukaupasta umpimähkään.”

Pikku-Hannes, kuten Juhani Ahoa pienenä kutsuttiin ei ennättänyt nähdä Lapinlahden Väärnissä nelivuotissyntymäpäiväänsä,  kun  perhe pakkasi tavaransa kirpakkana kevättalven aamuna vuonna 1865. Poika  kiedottiin vällyihin ja paksuihin vaatteisiin. Niin matka alkoi kohti Iisalmea, Mansikkaniemeä, pikkupappilaa ja sen pihapiiriä,  historiallisen Koljonvirran itäpuolelle.

Muuttokuormassa oli myös  vuoden vanha Petter Fredrik eli Pekka (1864-1945) sekä Lyydi-sisko (1862-1949), joka oli Johannesta vuoden nuorempi. Taakse jäänyt  Lapinlahti  ja siellä oleva Väärnin pappila piirtyivät  Juhanille kauniina helmenä muistoksi mieleen. Aikuisena hän suunnitteli usein ”pyhiinvaellusretkeä” synnyinpakkaansa, mutta aie jäi toteutusta vaille. 

Lähestyttäessä paikkakuntaa  isä Theodorin mielessä käväisi, että hän on palaamassa sukunsa entisille kotiseuduille. Nilsiän kirkkoherran Anders Johan Brofeldtin vanhemmat Peter eli Pietari Brofeldt (1732-1781) ja vaimo  Anna Kristina Väisänen (1733-1805) olivat  olleet siellä torppareina. Olipa Pietari työskennellyt myös koulumestarina sekä pappilan renkinä. Hän oli kierrellyt kulkukauppiaana Ruotsissa ja Venäjällä saakka. Näistä Hannes viis veisasi. Nukkumaan laitettaessa hän itki: ”Minä tahdon Liisan luo!” Lopulta pikkumies nukahti, ehkä silmissään kuva Pikku-Liisasta,  joka matkalle lähtiessä oli tullut keikkumaan reen jalaksille, kunnes  joutui vauhdin kiihtyessä ja kiihtyessä lopulta pudottautumaan kyydistä.

Myöhemmin Pikku-Liisa, hänen pienikasvuinen hoitajansa, kävi Brofeldteja tapaamassa. Juhani otti hänet vastaan suurella riemulla. Liisasta Juhanille jäikin muistona  elinikäinen  mieltymys savupirtille tuoksuviin vaatteisiin, ohralettuihin ja palvattuun lihaan: ”..ja minun rinnassani läikähtää lämpimästi yhä vieläkin joka kerta, kun minua vastaan tulee pikkuinen vanha vaimo, sukkaa kutoen, kontti selässä ja lipokkaat jalassa ja niskassa laiha saparopalmikko.”

Iisalmessa Theodor aloitti uuden työnsä kirkkoherra J. L. Laguksen apulaispappina, myöhemmin kappalaisena ja lopulta kirkkoherrana. Mansikkaniemi oli kirkkoherran virkatalon tiluksia ja sinne oli rakennettu apulaispapeille asuinpaikka. 

Johanneksen molemmat vanhemmat olivat ahkeria ja käteviä käsistään. Theodor oli hankkinut vaimolleen jo Väärnissä rukin ja kangaspuut. Emma loiskutti kangaspuilla kankaita, ompeli niistä kaikille lapsille vaatteet, kutoi matot ja raanut sekä ompeli verhot. Lasten iloksi isä taas askarteli  milloin kelkkaa, hyrrää, väkkärää ja suksia. Kaikista mukavinta lapsista oli, kun isä lähti silmää iskien sahoineen, höylineen ja kirveineen tupaan. Koko lapsilauma pelmahti perään. Siellä isä alkaa sahata ja höylätä. ”Enpä tiiä, enpä tiiä, mikäpä mahtanee tulla”, hän virkkaa välillä. Jännitys lapsijoukossa nousee huippuunsa, kun puu alkaa saada muotoaan. ”Jousipyssy!”, huudahtavat lapset riemuissaan.

Perheen ei tarvinnut huonekaluistakaan olla huolissaan. Nekin syntyvät Theodorin käsistä. Osasipa hän korjata ”ukkojen” kellot ja ”akkain” rukit. Näitä mökin eukot eivät  kehdanneet kuitenkaan tuoda pappilaan  suoraan, vaan jättivät ne vaivihkaa saunan porstuaan. Sinne Theodor ne palautti korjattuna veloituksetta. Toisinaan pappilan keittiöön saattoi poiketa pieni kerjäläislapsi kenkärisat jalassaan. Lähtiessä jatkamaan matkaa lapsi ilahtuneena huomasi, että hänen kenkänsä odottivat korjattuina oven vieressä.

Pappilassa elämisen varustetaso oli parempi kuin torpissa, mutta jo 1850-luvulla pienemmissäkin mökeissä oli jo ikkunat, joskin ruudut, joita oli neljä tai kuusi, olivat usein ”pieniä kuin kortin lehdet”. Lisävalaistuksen toi kaksi pärevalkeaa, josta toinen peräseinän luona pärepihtiin sijoitettuna antoi valoa kehruutyössä oleville naisille, toinen tuprusi  pihanpuoleisen sivuseinän  luona miesten työmaata valaisten.

Kasvavan perheen apuna perheessä oli palvelusväkeä, renkejä ja piikoja. Kiireisimmän työntouhun aikana palvelusväki joutui heräämään, ennen kuin  kukkokaan oli ennättänyt unen rippeitä silmistään vielä hieraista. Töitä sen aikaisissa taloissa oli riittämiin. Piiat riensivät aamulla navettaan. Pesemistä riitti ruoka- ja maitoastioissa. Kannettiin muuripataan vettä lämpiämään, juostiin  navettaan juottamaan lehmiä. Keittiö tarvitsi myös omansa. Piiat touhusivat myös miesten rinnalla lannanlevityksessä, heinänteossa ja viljan leikkuussa. Kaiken keskellä laitettiin ruokaa ja leivottiin leipää. Vielä olisi pitänyt keritä kalamiehelle soutamaan, joskus nuotallekin köysimieheksi. Kaikista vankimmat piiat pestattiin perämiehiksi, kun oli ”potkettava isonuotta järveen”.

Palvelijoiden vaateparsi ei kaikissa taloissa ollut kovin kummoinen; toisinaan naisilla saattoi olla vain kelvoton hameenrepale suojana työssä. Talvipakkasella helmus vielä jäätyi vesien läikkyessä ämpäreistä. Kova helma kopsahteli ikävästi vasten jalkoja ja hiersi kipeitä haavoja. Kaiken kaikkiaan palvelusväen hyvinvointi oli paljon riippuvainen isäntäväen suopeudesta. Brofeldteilla palvelusväen ei tarvinnut kurjuudesta ja huonosta kohtelusta kärsiä. 

Tosin morsian ennen häitä vielä hieman pyristeli ja pyysi välittämään tiedon, että   hän on täysin tottumaton ”taloustoimiin” ja vailla perinnön toivoa. Tämä ei Theodoria haitannut.  Häät vietettiin syyskuun kolmastoista päivä vuonna 1860.

Tuohon aikaan Väärnissä Theodor Brofeldt   toimi kappalaisen Klaes Weisellin apulaisena. Apulaista tämä  tarvitsi heikon terveydentilansa vuoksi

Brofeldtit  ruokailivat  yhdessä  Weisellin perheen kanssa. ”Syömäväkenä”  oli lisäksi  palvelijoita ja työväkeä. Kirkkoherra elätti myös erästä vanhaa sukulaismiestä. Hammasrikkoisena tämä iäkäs mies  jätti leivästä kuoret syömättä. Theodor oli tarkka ruuan suhteen. Hän ei halunnut, että leipää haaskataan. Niinpä hän nappasi jäljelle jääneet kannikat ja pisteli suuhunsa. Kun hänelle tästä huomautettiin, ettei ”majisterin toki tarvihe syyvä herran jättämiä leivänkuoria, hän vastasi: ”Mikäpäs näillä on, syöväthän toiset survettakin. Eikä herrakaan ole hiiriä syönyt.” 

Se, että palvelijat saivat syödä samassa pöydässä isäntäväkensä kanssa, ei ollut tuohon aikaan itsestään selvyys. Tavallisesti palvelusväki sai syödä eri pöydässä ja ruoka oli huonompaa. Kohtelu saattoi olla myös kovaa. Toisinaan kuitenkin, kun isäntä ei olisi raaskinut antaa kunnolla ruokaa, emäntä saattoi tuikata vaivihkaa lisää – ainakin sellaisille joista piti. Kaikista surkein osa oli huutolaislapsilla. Heitä saatettiin piestä ja höykyttää armotta. Kukaan ei ollut pitämässä heidän puoliaan. Kun Juhani syntyi, pappilassa työskenteli piikana 16-vuotias Kristiina Lappeteläinen. Hänelle jäi palveluspaikastaan Klaesin ja ruustinnan luota hyvät muistot. Ystävyys jatkui myös maisteri Brofeldtin ja hänen rouvansa kanssa hänen muutettuaan Iisalmeen. Kristiina hoiti myös Juhania.

Emma Brofeldt toimi Weisellin lasten kotiopettajana opettaen äidinkielellään ruotsiksi. Väärnissä Juhanilla  oli leikkitoverina häntä neljä vuotta vanhempi Weisellien nuorin poika Klas eli "Lallu". Lastussa Lallu Aho kuvaa Klaes Weiselliä neljävuotiaan silmin: "Sinne katsoo meitä ikkunasta ja nyökyttää meille iso valkea parta ja korkea kalju otsa, jolla on lasisilmät ja piippu hampaissa. Se on Lallun hyvin vanha pappa, joka ei milloinkaan tule ulos eikä milloinkaan käy pihalla niin kuin muut ihmiset."

Theodor Brofeldtin suku oli alkujaan ruotsalaista juurta, mutta jo varhaisessa vaiheessa suomalaistunut.  Theodor ei ollut suvun ensimmäinen pappi.  Theodorin isänisä oli Nilsiässä kappalaisena ja sittemmin kirkkoherrana toiminut rovasti Anders Johan Brofeldt (1764-1830). Iisalmelaisen kirjailija Aarno Kellbergin mukaan nimittäminen tapahtui sutjakkaasti, kun Aleksanteri I vieraili Iisalmessa vuonna 1819.  ”Körttiläiset pysäyttivät kulkueen ja kertoivat tulkin välityksellä, että heillä ei ole kirkkoherraa, mutta olisi mieluinen pappi ehdottaa.  `Olkoon hän sitten teidän kirkkoherranne´, oli  keisari todennut tulkkinsa välityksellä. Ja niin vaalit oli pidetty”, Kellberg kertoo.

Tulevan kirjailijan isänisä  Petter Johan Fredrik Brofeldt (1804-1858)  oli toiminut taas  Nurmeksen kappalaisena.  Hänen vaimonaan oli ”Latina-Lotaksi” kutsuttu Margareta Charlotta Mechelin (1806-1857). Hän oli oppinut nainen ja lempinimensä hän oli saanut siitä, että  osasi latinaa. Myös Peter Johan Fredrikille oli tarjolla kirkkoherran titteli,  mutta  titteli ei kiinnostanut häntä eikä suostunut vastaan ottamaan sitä. 

Väärnin pappila on yhä paikallaan. Brofeldtin perhettä varten rakennettiin samaan pihapiiriin  kokonaan pienehkö  uusi rakennus.  Rissanen (1922) tuo kirjassaan esille, että tätä apulaispapin asumaa pienoista pirttirakennusta  porstuoineen, tupineen, keittiöineen ja kamareineen, pikku Hanneksen hyvää ja muistoisaa ”Meikälää” ei  kuitenkaan enää ole olemassa. Se jo aikaa sitten sieltä purettu ja muualle muuksi muutettu –  muistelijoiden mukaan seudun ensimmäiseksi kirjakaupaksi Lapinlahden kirkonkylään,

Martikkalan koulun opettaja Aaro Johannes Väänänen oli  yksi kirjakauppaa pitäneistä. Leski Liinujatkoi työtä Aaron kuoltua. Lapinlahden kunta osti rakennuksen 1920-luvun lopulla kunnanlääkärilleen. Talo on vieläkin pystyssä ja tunnetaan Apula-nimisenä.  Väärnin pappilan pihapiirissä oleva nykyinen kivijalka ei kuulu tälle siirretylle rakennukselle, vaan paikalle myöhemmin rakennettuun. 

Emma, apulaispappi Theodor Brofeldtin vaimo, ei joutanut pohtimaan  näitä asioita. Supistukset olivat käynnissä ja synnytys alkanut. Savusauna  oli lämmitetty valmiiksi.  Padassa oli lämmintä vettä. Puhtaita liinavaatteita ja kapaloita tuotu valmiiksi. Theodor oli jo hyvissä ajoin pyytänyt suntio Piponiuksen Laura-vaimoa avustamaan synnytyksessä. Paikalle oli saapunut myös Emman sisko Augusta  Snellman Rantsilasta. Siellä nokisessa, puolipimeässä saunassa, päreiden ja kynttilöiden valossa 11.9.1861  näki päivänvalonsa Emman ja Theodorin esikoinen.

Laura otti vastaan tulokkaan. ”Se on poika”, hän sanoi väsyneelle, mutta onnelliselle äidille.  Lapsen syntymäpäivänä Emma täytti kaksikymmentäviisi vuotta.   Heti vietiin sana pojan syntymästä hermostuneena odottavalle isälle piharakennukseen, jossa perhe asui.  Isä huokaisi helpotuksesta. Lapsi oli onnellisesti saatettu maailmaan.

Perimätiedon mukaan  Johannes Brofeldt eli myöhemmin Juhani Aho syntyi pappilan rantasaunassa, jota petäjät ympäröivät. Santeri Rissanen kertoi muistelmissaan:  ”Pihamaan läntisellä sivulla on iäkäs kellari ja `Liiterilä´ – joiden takaiselta rantatöyrämäniityltä Juhani Aho kuulutaan tähän maailmaan löydetyn.” Myös  Aho   itse kertoo lastussaan ”Kotoinen kylyni”,  että hän avasi silmänsä ”kylmään maailmaan” nokisessa, puolipimeässä saunassa.

Perimätietona myöhemmin kerrottiin myös, että kyläläiset toivat juuri syntyneelle esikoispojalle ”hammasrahoja”.  Kolikkoina annetuilla hammasrahoilla toivotettiin, että lapsella olisi hyvät hampaat vielä aikuisiälläkin. Tämä ei ollut mitenkään itsestäänselvyys 1800-luvulla.  

Johannekselle, jota myös Hanneksi ja Hannekseksi kutsuttiin palkattiin lastenhoitajaksi Liisa Vainikainen. Kiintymys oli heti molemminpuolista. Liisalla oli vahtiminen hoidokissaan. Pappila niittyineen ja peltoineen  oli järveen loivasti laskeutuvalla niemellä

Liisa ei oikein hennonnut kieltää pojalta mitään.  Kun Liisa oli karstaamassa villoja, Johannes ehdotti: ”Anna Liisa minä hyppään villavasuun.”  ”Eihän toki, ei millään leperevasuun”, Liisa sanoi ensin, mutta pojan vaatiessa yhä hän heltyi: ”No, hyppää nyt sitten tämä kerta!” Ja Johannes hyppäsi upoten päätään myöten villoihin ja innoissaan  levitteli niitä ympäriinsä. Katsottuaan aikana pojan temmellystä Liisa laittoi pojan nukkumaan ja ryhtyi uudelleen karttaamaan sotkua. Siihen Liisa nukahti, kartat helmassa. 

Juhani Ahon syntymän aikaan Lapinlahti oli kaskenviertäjien, jänkäheinäniittyjen ja pärepihtien pitäjä, joka vasta ounasteli uutta kehitystä. Sepät, kupparit, hierojat ja nahkurit olivat seudulla tarpeellista ammattikuntaa. Sanomalehti oli harvinaisuus, eikä lukutaitokaan  rehottanut

Väärnistä vähän matkaa lounaaseen on avara Akkolansaari, Halosen kotikontu, siitä luoteeseen sijaitsee Tölppään niitty. Siellä nähtiin  aikoinaan ihmeelliset näyt, joista pohjoissavolainen herännäisyys sai alkunsa.

”Maailma ei ollut siihen aikaan suuri. Sen minulle tunnettu osa oli suureen järvenselkään pistävä niemi, jonka tuntemattomasta maailmasta erotti raja-aita, minkä sisäpuolella oli pappila peltoineen, niittyineen ja kotihakoineen, ja ulkopuolella suuri ulkometsä. Mutta se maailma oli siitä huolimatta täynnä ihmeellisyyksiä, nähtävyyksiä, kokemuksia ja mielenliikutuksia.” (Lastusta Lallu)

Kun surujuna saapui hänen lapsuutensa sijoille, Iisalmen asemalla soittokunta viritti surumarssin, puheen sorina taukosi. Ovet avautuivat kolisten, kookas tamminen arkku nostettiin junasta ja kannettiin Iisalmen aseman edustalla odottavaan vaunuun. 

Asemalle oli saapunut jo hyvissä ajoin runsaasti väkeä ja miltei kuiskaten kunnioituksesta siinä muisteloita vaihdettiin. Kaikki, jotka  askareiltaan suinkin pystyivät, olivat saapuneet  saattelemaan haudan lepoon tuttua ja monille rakasta kirjailijaa

Ylioppilaat  järjestäytyivät kunniakujaksi. Pieni hetki vielä, ja  vihreä katajanoksa kiinnitettiin vaunuun katajaisen kansan kirjoittajalle.  Niin viimeinen lyhyt  matka asemalta  alkoi  ja soittokunnan kulkiessa edellä ylioppilaat kantoivat kukkasia ja seppeleitä kunniavartiona arkun ympärillä. Syyskuinen aurinko valaisi säteillään päivää, ja tuuli oli kuin kunnioituksesta  tyyntynyt. Sateen jälkeen taivas hohki syvänsinistä väriään, kun haudan lepoon kannettiin yhtä Suomen aikakautensa merkittävimmistä kirjailijoista.  Hänet siunasi  13.8.1921 Juhanin  lanko  Jooseppi Lescelius, Alma Brofeldtin, Juhanin siskon puoliso. Viimeinen sivu kansalliskirjailijan elämästä sulkeutui.

Juhani Aholle ei ollut yhdentekevää mihin kohtaan hänet Savon muhevaan multaan lasketaan. Hän halusi, että paikka  on kellotapulin vieressä ja että hän kuulee isänsä veisuun kirkosta. Siitä tuli nähdä koivukujalle sekä Iisalmen pappilaan. Vaatimuksena oli myös,  että lapsuuden mieluisan onkipaikan Koljonvirran silta sekä  Iimäki näkyvät.  Tärkeää oli sekin,  että hän voi kuulla aamulla neljältä Kirkonsalmen takaa teeren kukerruksen.  Nämä viimeiset toiveet pyrittiin kaikin puolin täyttämään.

Muiden iisalmelaisten mukana hautajaissaattuetta katsomassa ollut Irene Hurskainen (s. 1916) oli kuullut perheen apulaisen kuiskanneen: ”Onki on arkussa”. Iisalmelaiset näyttivät tienneen, että Aho oli omasta toivomuksestaan saanut arkkuun Englannista tilatun yhden käden onkivapansa,  ja päätyynyn alle oli kätketty sinetöidyssä puurasiassa kirjailijan rakkaimmat perhot, sillä kalamies hän kaikesta sydämestään oli.

Vaikka Aho kirjoittamisessa ja kalastamisessa oli alansa huippu,  musikaalisuuden laita oli  vähän niin ja näin. Ernst Lampén, kirjailija hänkin,  kertoo muistelmissaan,  että hän kerran Ahon kanssa seisoskeli juhlan alkaessa vanhan ylioppilastalon aulassa Salve-maton lähettyvillä. Orkesteri soitti juuriSibeliuksen Finlandiaa, kun Aho lausahti: ”Se on hieno marssi,  tuo Porilaisten marssi!” Lampén toteaa, että Ahon aivoissa se kammio, jossa olisi pitänyt olla musiikin tajua, olikin täynnä lohiperhoja. 

Hautajaisvieraiden joukossa seisoi myös Heikki Kauhanen 11-vuotiaan poikansa Vilhon kanssa. Tapahtuma kaikessa arvokkuudessaan painui pojan sieluun ikuisiksi ajoiksi. Hän tiesi myöhemmin kertoa, että kivityömies Kalle Ryhäsen piti hakata hauta, mutta tämä ei kiireiltään joutanut.  Hän tiesi, että haudan tekemiseen meni aikaa. Paikka oli kovaa mustaa piikallioita,   ja siinä oli maata vain vähän. Hautapaikkaa todennäköisesti  piti ampua naputella pienillä panoksilla, jotta  umpikallion sai irti.  Ratatyönjohtaja Ville Lehto, ripsakka mies, päätti tulla miehineen avuksi ja haudan louhiminen edistyi. Lopulta hauta täytettiin maalla ja hiekalla ja kivet vietiin pois. Hautausmaa oli idyllinen paikka. Siellä oli paljon ruusupensaita. Vaalean kirkon lähellä oli punainen viljamakasiini. Pappilan rannasta näkyi uimalaituri ja rakennusta ympäröi karjalaidun.

Muistotilaisuus pidettiin historiallisella Pölkkyinniemellä. Täällä Fredriksdalin kartanossa  prikaatinkenraali Sandels oli pitänyt esikuntaansa vuonna 1808.  Myöhemmin Fredriksdalin kartano purettiin  ja tilalle rakennettua  uutta taloa ryhdyttiin kutsumaan Pölkkyniemen kartanoksi. Pihamaalla pitkän puupöydän ääressä syötiin päivällinen ja juotiin kahvit. Tämän jälkeen Venny Soldan ja emäntäBalk sytyttivät sikarit Juhani Ahon muistolle. Ahon ystävä,  sokea viuluniekka Balk viritti viulusta ilmoille kaihoisan jäähyväissävelen. Soitto helisi ja värisi. Se nostatti monen silmäkulmaan kaipaavan kyyneleen.