Perheet olivat ennen vanhaan suuria, eivätkä Brofeldtit tehneet poikkeusta. Lapsia syntyi tasaiseen tahtiin:  Kalle (1865, Theodor (1867) Elli (1870), Miili (1872) ja Joel (1874). Myöhemmin perheeseen syntyivät vielä Hanna (1876) sekä Alma (1879). Jussin  tiedusteluihin, mistä pienemmät sisarukset olivat mahtaneet ilmestyä, vanhemmat alkoivat puhua  välttelevästi haltioista ja saunan lauteista. Äidillä oli taloudenpidossa ja lapsenvahtina kaksi hyvää apulaista Heta Kauppinen ja Johanna Rosenberg. He hoitivat lapsia kuin omiaan.   

Luonteeltaan Juhani Ahon äiti  Emma oli vakavamielinen ja milteipä ankaran uskonnollinen. Hänen pohjanmaalainen kotitaustansa oli pietistinen ja hänen  herännäistaustansa vaikutti häneen hänen koko ikänsä.  Hieman hän antoi ”turhamaisuudellekin” periksi myöhemmässä elämänvaiheessa:  huivin sijaan päässä saattoi olla hattu tai juhlissa musta pitsimyssy ja  hiukset olivat kietaistu päälaelle nykerölle. Emma oli pyöreähkö ja pohjanmaalaisittain pitkänhuiskea, kun taas savolaissyntyinen Theodor oli vaimoaan lyhyempi.  Pituutensa Brofeldtien pojat perivätkin äidiltään.

Jos äiti olikin toisinaan hieman pidättyväinen ja tiukkailmeinen, isä puolestaan oli luonteeltaan hyvin leppoisa. Seurakuntalaiset pitivät kovasti rovastistaan. Hän höysti saarnojaan vertauksin ja puhui kansanomaisesti käyttäen Savon murretta. Murteen tuntijat sanovat, että savolaisempaa ilmiötä ei voi löytää kuin Ukko-Brofeldt.  Theodorin saarnat olivat eläviä. Puhujalla oli pilkettä silmäkulmassaan ja huumori kukoisti. Pääsiäisen tapahtumia hän kuvaili:

”Kyllä Jeesus tiesi kelle se ilmestyy, kun se niille akoille. Jos se olisi niille ukon jurnakkeille, niin ne tok ei ois puhunu mitään. Pitäneet kaikki omana tietoinaan ja ihmetelleet mielessään. Vaan kun se niille akoille, niin ne otti hameen helemat hampaisiinsa ja lähtivät juoksuttamaan, että nyt on tapahtunut ihme!”  Lapsia hän varoitteli sanomalla, että jos ette ole hiljaa, niin hän saarnaa koko päivän.

Rovasti  myös kyläili seurakuntalaistensa kodeissa. Milloin hän kävi vaihtamassa kuulumisia, milloin lohduttamassa surevaa.  Kerran rovasti oli mennyt erääseen mökkiin kastamaan lasta. Lapsi oli pikkuisen mökin kahdestoista . Katsellessaan mökkiä, sen vilskettä ja vilinää pastori totesi isännälle: ”Eiköhän Puavonnii pitäs ruveta vähän varroo, kun pirttiviljelystä on noin paljon. Körttiukko katsoi pitkään pastoria: ”Vaan niinhän siellä sanassa sanotaan, että lisääntykää ja täyttekee mua” ”Kyllähän siellä niin sanotaan, mutta eihän se sitä tarkoita, että Puavon pitäs yksinään.”

Kauan ei keritty pappilassa asua, kun seudun rauha järkkyy pahasti. Suomeen saapuivat ankarat nälkävuodet ja ne  koettelivat Iisalmen seutua vuosina 1866-1868. Jos aikaisemminkin  köyhät olivat kokeneet kurjuutta, se laajeni nyt valtaviin mittasuhteisiin. Eikä se ulottunut ainoastaan maan köyhiin ja vähäosaisiin, vaan myös varakkaammatkin saivat kokea nälkää ja kuolemaa.  

Emma ja Theodor apulaisineen koettivat  auttaa ihmisiä niin paljon kuin vain kerkesivät. Keittiössä porisi suuri muuripata aamusta iltaan. Vellipadasta ammennettiin jokaiselle nälkäiselle kupillinen ruokaa. Kerran, kun äiti antoi Jussille leipäpalan, ryntäsi eräs nälkää näkevä tyttö häntä kohti ja sieppasi sen pojan kädestä. Nuoren pojan sydäntä ahdisti ihmisten hätä. Tältä ajalta Jussille jäikin elinikäinen sympatia vähäosaisia kohtaan. Lapsuuden kodissa Emma-äiti pyrki antamaa matkalaisille eväspaketteja  mukaan. Kuitenkin moni kerjäläinen  nääntyi tuulen ja tuiskun keskelle tien sivuun. 

Ajan kurjuutta kuvaa hyvin, että eräänkin sunnuntaipäivän aikana pastori Brofeldt joutui  siunaamaan  98 nälkään kuollutta haudan lepoon. Nälkään kuolleitten muistoksi paikalle asetettiin myöhemmin  leivänmuotoinen muistokivi.  Vaikka nälkävuodet menivät menojaan ja niiden muisto alkoi vähitellen himmentyä, ne jättivät kuitenkin pysyvän jälkensä ihmisten mieliin.