Pikku-Hannes, kuten Juhani Ahoa pienenä kutsuttiin ei ennättänyt nähdä Lapinlahden Väärnissä nelivuotissyntymäpäiväänsä, kun perhe pakkasi tavaransa kirpakkana kevättalven aamuna vuonna 1865. Poika kiedottiin vällyihin ja paksuihin vaatteisiin. Niin matka alkoi kohti Iisalmea, Mansikkaniemeä, pikkupappilaa ja sen pihapiiriä, historiallisen Koljonvirran itäpuolelle.
Muuttokuormassa oli myös vuoden vanha Petter Fredrik eli Pekka (1864-1945) sekä Lyydi-sisko (1862-1949), joka oli Johannesta vuoden nuorempi. Taakse jäänyt Lapinlahti ja siellä oleva Väärnin pappila piirtyivät Juhanille kauniina helmenä muistoksi mieleen. Aikuisena hän suunnitteli usein ”pyhiinvaellusretkeä” synnyinpakkaansa, mutta aie jäi toteutusta vaille.
Lähestyttäessä paikkakuntaa isä Theodorin mielessä käväisi, että hän on palaamassa sukunsa entisille kotiseuduille. Nilsiän kirkkoherran Anders Johan Brofeldtin vanhemmat Peter eli Pietari Brofeldt (1732-1781) ja vaimo Anna Kristina Väisänen (1733-1805) olivat olleet siellä torppareina. Olipa Pietari työskennellyt myös koulumestarina sekä pappilan renkinä. Hän oli kierrellyt kulkukauppiaana Ruotsissa ja Venäjällä saakka. Näistä Hannes viis veisasi. Nukkumaan laitettaessa hän itki: ”Minä tahdon Liisan luo!” Lopulta pikkumies nukahti, ehkä silmissään kuva Pikku-Liisasta, joka matkalle lähtiessä oli tullut keikkumaan reen jalaksille, kunnes joutui vauhdin kiihtyessä ja kiihtyessä lopulta pudottautumaan kyydistä.
Myöhemmin Pikku-Liisa, hänen pienikasvuinen hoitajansa, kävi Brofeldteja tapaamassa. Juhani otti hänet vastaan suurella riemulla. Liisasta Juhanille jäikin muistona elinikäinen mieltymys savupirtille tuoksuviin vaatteisiin, ohralettuihin ja palvattuun lihaan: ”..ja minun rinnassani läikähtää lämpimästi yhä vieläkin joka kerta, kun minua vastaan tulee pikkuinen vanha vaimo, sukkaa kutoen, kontti selässä ja lipokkaat jalassa ja niskassa laiha saparopalmikko.”
Iisalmessa Theodor aloitti uuden työnsä kirkkoherra J. L. Laguksen apulaispappina, myöhemmin kappalaisena ja lopulta kirkkoherrana. Mansikkaniemi oli kirkkoherran virkatalon tiluksia ja sinne oli rakennettu apulaispapeille asuinpaikka.
Johanneksen molemmat vanhemmat olivat ahkeria ja käteviä käsistään. Theodor oli hankkinut vaimolleen jo Väärnissä rukin ja kangaspuut. Emma loiskutti kangaspuilla kankaita, ompeli niistä kaikille lapsille vaatteet, kutoi matot ja raanut sekä ompeli verhot. Lasten iloksi isä taas askarteli milloin kelkkaa, hyrrää, väkkärää ja suksia. Kaikista mukavinta lapsista oli, kun isä lähti silmää iskien sahoineen, höylineen ja kirveineen tupaan. Koko lapsilauma pelmahti perään. Siellä isä alkaa sahata ja höylätä. ”Enpä tiiä, enpä tiiä, mikäpä mahtanee tulla”, hän virkkaa välillä. Jännitys lapsijoukossa nousee huippuunsa, kun puu alkaa saada muotoaan. ”Jousipyssy!”, huudahtavat lapset riemuissaan.
Perheen ei tarvinnut huonekaluistakaan olla huolissaan. Nekin syntyvät Theodorin käsistä. Osasipa hän korjata ”ukkojen” kellot ja ”akkain” rukit. Näitä mökin eukot eivät kehdanneet kuitenkaan tuoda pappilaan suoraan, vaan jättivät ne vaivihkaa saunan porstuaan. Sinne Theodor ne palautti korjattuna veloituksetta. Toisinaan pappilan keittiöön saattoi poiketa pieni kerjäläislapsi kenkärisat jalassaan. Lähtiessä jatkamaan matkaa lapsi ilahtuneena huomasi, että hänen kenkänsä odottivat korjattuina oven vieressä.
Pappilassa elämisen varustetaso oli parempi kuin torpissa, mutta jo 1850-luvulla pienemmissäkin mökeissä oli jo ikkunat, joskin ruudut, joita oli neljä tai kuusi, olivat usein ”pieniä kuin kortin lehdet”. Lisävalaistuksen toi kaksi pärevalkeaa, josta toinen peräseinän luona pärepihtiin sijoitettuna antoi valoa kehruutyössä oleville naisille, toinen tuprusi pihanpuoleisen sivuseinän luona miesten työmaata valaisten.
Kasvavan perheen apuna perheessä oli palvelusväkeä, renkejä ja piikoja. Kiireisimmän työntouhun aikana palvelusväki joutui heräämään, ennen kuin kukkokaan oli ennättänyt unen rippeitä silmistään vielä hieraista. Töitä sen aikaisissa taloissa oli riittämiin. Piiat riensivät aamulla navettaan. Pesemistä riitti ruoka- ja maitoastioissa. Kannettiin muuripataan vettä lämpiämään, juostiin navettaan juottamaan lehmiä. Keittiö tarvitsi myös omansa. Piiat touhusivat myös miesten rinnalla lannanlevityksessä, heinänteossa ja viljan leikkuussa. Kaiken keskellä laitettiin ruokaa ja leivottiin leipää. Vielä olisi pitänyt keritä kalamiehelle soutamaan, joskus nuotallekin köysimieheksi. Kaikista vankimmat piiat pestattiin perämiehiksi, kun oli ”potkettava isonuotta järveen”.
Palvelijoiden vaateparsi ei kaikissa taloissa ollut kovin kummoinen; toisinaan naisilla saattoi olla vain kelvoton hameenrepale suojana työssä. Talvipakkasella helmus vielä jäätyi vesien läikkyessä ämpäreistä. Kova helma kopsahteli ikävästi vasten jalkoja ja hiersi kipeitä haavoja. Kaiken kaikkiaan palvelusväen hyvinvointi oli paljon riippuvainen isäntäväen suopeudesta. Brofeldteilla palvelusväen ei tarvinnut kurjuudesta ja huonosta kohtelusta kärsiä.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.