TARINOITA JUHANI AHOSTA IX

Vuonna 1872 tapahtui Jussin  (Juhani Ahon) elämässä ehkä siihenastisista  suurin mullistus. Vanhemmat päättivät lähettää pojan oppikouluun, pelkkä kotiopetus ei enää riittänyt. Oli aika jättää Iisalmen kauniit maisemat ja  suunnata kohti Kuopiota.. Niinpä sitten eräänä syyskuisena aamuna Jussi  pakkasi laukkunsa äitinsä Emman avustamana. Isä Theodor saatteli pojan  kouluun perille saakka. Kuopiossa Jussi  vietti sitten suurimman osan vuotta.

Juuri samana vuonna, jolloin Juhani aloitti koulutiensä, Kuopion alkeiskoulussa oli tehty päätös, että siitä lähtien opetus tapahtuu kokonaan suomeksi. Tosin tästä hieman livettiin, koska jotkut opettajista eivät kunnolla osanneet suomea.  Luonnontiedon opettajana toiminut  J. L. Runebergin  vanhin poika Ludvig Michael eli Mikko  ei osannut suomea ollenkaan ja hän kyselikin vastauksia vain niiltä pojilta,  jotka puhuivat myös ruotsia. Juhani  ajatteli, että nämä tunnit hän ottaa rennommin ja virkkoi opettajalle, ettei hän osaa ruotsia.   Kiinnostus luonnontieteisiin kuitenkin voitti ja opettajan iloksi koululaisen kielenkannat vapautuivat selvään ruotsin kieleen. Aineesta  tulikin Juhanille silta  rakkaiden kotikontujen ja uuden maailman välillä.

Kuopio oli tyystin erilainen kuin Iisalmi, ja koti-ikävä alkoi kalvaa. Varsinkin hänen iltaisin sängyssä valvoessaan orpouden tunne sai vallan. Jussi kaipasi  vanhempiaan ja sisaruksiaan. Kotona hän  oli ollut leikkien itseoikeutettu johtaja ja hänet tunnettiin;  täällä hän koki ettei ollut mitään.  Ikävöimistä  lisäsi vielä kortteeripaikka. Poika asui leskirouva Grahnin luona. Perheeseen kuului kaksi vanhahkoa tytärtä: Ida ja Frida.  Tädit eivät olleet hänelle  ilkeitä, vaan koittivat tehdä kaikkensa, että koululainen viihtyisi heillä. Jussi kuitenkin vierasti näitä ruotsia puhuvia  ikäneitoja, joilla oli silmälasit sekä pitkät laihat sormet.  Tuskaa lisäsi myös luokalle jääneiden poikien ja vanhempien koululaisten väkivaltainen käytös.   Heistä oli mukava kurmottaa pieniä koulutiensä aloittaneita. Onneksi kiusaaminen ei jatkunut kauan.

Jussia  kismitti myös se, että ruotsia puhuvat saivat enemmän huomiota, siitäkin huolimatta että suomea puhuvat menestyivät paremmin. Ei  ollut kyse pelkästään kielestä vaan myös siitä, että ruotsalaiset olivat yleensä peräisin ”herrasperheistä”, kun taas suomea puhuvat tulivat köyhemmistä oloista.  Tämä eriarvoisuus ei sopinut pojan arvomaailmaan. Jussi tunsi ettei hän kuulunut oikein kumpaankaan sakkiin. Äidin tekemä sarkapuku ja niukat rahavarat pitivät  häntä tiukasti suomalaisleirissä. Toisaalta hän osasi ruotsia, sivistyneen  kodin perinteet veivät ruotsalaisleirin puolelle. Lopulta hän  ystävystyi niiden kanssa, joilla oli samanlaisia harrastuksia kuin hänellä ja joiden seurassa hän viihtyi.

Pikku hiljaa Jussin ikävä alkoi hellittää, kun äiti  oli päättänyt lähettää Johanna Rosenbergin esikoisensa luokse. Emma piti Johannasta kovasti,  ja tämä oli seurannut perhettä aina Lapinlahdelta asti.  Johannaansa hän tuskin olisi antanut muille, mutta kyseessä olikin hänen suosikkipoikansa. Vaikka Jussin toiseen jalkaan saattoi vilahtaa pariton sukka, niin toruja äidiltä ei tullut.  Pikemmin hänen suupieleensä saattoi viritä hymy.

Jussille vuokrattiin uusi asunto  leskeksi jääneeltä rouva Kepplerukselta. Mutta kun Kuopioon saapuivat myös Pekka ja Kalle, tilaa tarvittiin enemmän ja sitä saatiin vuokrattua ajuri Borgilta. Vuonna 1879 Johanna meni naimisiin Paavo Hakkaraisen kanssa ja muutti tämän taloon. Täältä pojatkin saivat sitten uuden kortteerin.  Myös Theodor liittyi myöhemmin joukkoon. Vuodesta 1878 olivat  kaikki neljä veljestä Kuopiossa oppia saamassa.

Rippikoulu on itselleni hyvin tuttu asia.  Olenhan pitänyt Iisalmen seurakunnassa 26 kesänä lähes 60 rippileiriä.  Muistan elävästi, kun vielä 1990-luvun alkupuolella leirin isosten tehtävänä oli kirjoittaa leiriläisten saamiin Raamattuihin jokin muistolause.  Yksi Raamatun kohta jäi elävästi mieleeni.  Se on nimittäin osa yhdestä tämän sunnuntain Vanhan testamentin tekstistä, Sananlaskujen kirjasta: ”Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.  Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien.  Älä luulottele olevasi viisas, pelkää Herraa ja karta pahaa.” (Snl. 3:5 – 7.)

Rippikouluissa olen opettanut nuorille, että me kaikki olemme saaneet Jumalalta runsaasti hyviä lahjoja ajallista elämää varten: järkeä, kykyä rakastaa, kykyä eläytyä toisen osaan, kielellistä lahjakkuutta, musikaalisuutta, taiteellisia taipumuksia, matemaattisia kykyjä, tietokoneosaamista ja niin edelleen. Ja ennen kaikkea Jumala on antanut meille oman ainoalaatuisen persoonallisuuden, jota mikään ei voi korvata.  Ei ole samantekevää, kuinka me niitä lahjoja käytämme, käytämmekö niitä hyvän vai pahan palvelukseen.

Ajalliset lahjat ovat tarpeellisia ja tärkeitä itsensä kehittämisessä ja työssä jokapäiväisen leivän hankkimiseksi.  Mutta niistä on vaara tulla suorastaan epäjumalia.  Voimme ajatella ja toimia sen mukaan, että ihminen on sitä, miltä hän näyttää ulospäin toisten silmissä tai miten hyvin hän suoriutuu tehtävässään ja ammatissaan tai mitä ja miten paljon hän omistaa.  Ei Jeesus turhaan kysy, että mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen kaikki maailman rikkaudet, mutta saisi sielullensa vahingon.

Ratkaisevaa ei olekaan suuret kyvyt ja mahdollisuudet vaan ratkaisevaa on, mihin niitä käytetään.  Kristityt ovat kutsutut paljon suuremman asian: Jumalan valtakunnan palvelukseen,  käyttämään Jumalalta saadut lahjat ja kyvyt hänen kunniakseen ja lähimmäistemme parhaaksi.  Silloin koko elämän lähtökohtana ja voimanlähteenä on Jumalan suurin lahja, uskon lahja.  Tämän lahjan perustus ei silloin ole meissä itsessämme, ei siinäkään, mitä me teemme ja suoritamme, vaan kokonaan siinä, mitä Jumala on tehnyt meidän pelastukseksemme Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa.   Tätä voitonsanomaa Kristuksen täydellisestä ansiosta Jumalan elävä seurakunta julistaa tänäkin päivänä.



Martti Sallinen
kappalainen
Iisalmen seurakunta

Eräänä iltana Jussi (Juhani Aho)  hämmästyi kovasti juostessa leikeistään sisälle pappilaan. Pirtissä oli  kovin valoisaa,  niin valoisaa, että päreet ja kynttilät eivät voineet saada sitä aikaan. Poika vilkaisi ”kyökkikamarin”  (ruokasalin) kattoon. Siellä paloi öljylamppu. Lisäksi isä teki vielä peltisen lampun, tuijun. Sitä käytettiin tuvassa kynttilöiden apuna valoa  tuomassa.

Valonlähteet olivatkin tarpeen,  sillä Lyydille ja Jussille ryhdyttiin pitämään kotikoulua. Lapinlahdelta Väärnistä saapui kaksikymmentävuotias Hanna Weisell lapsia opettamaan. Hanna oli Theodorin entisen esimiehen tytär. Apuun kutsuttiin myös Rantsilan ”musteri” Sohvi. Alkeisopetus tapahtui ruotsiksi.

Tuvassa asuva Ruoti-Pekka ei kuitenkaan lampusta pitänyt. Hän olisi halunnut polttaa edelleen päreitä.   Ruoti-Pekka pakeni saunaan.

”Vai kenkiäsi sinä paikkaat--mutta jos et näe sitä työtäsi tehdä sillä tulella, jolla minä, niin mene sitten päreinesi vaikka saunaan tai saunan taakse. Ja Pekka lähti. Pisti kengät kainaloonsa ja otti jakkaransa toiseen käteen, päreen toiseen. Hiljalleen hän kyhni ovesta porstuaan ja kolisteli sieltä kartanolle. Päretuli roihahti tuulessa tavallistaan isommaksi, ja soma rusko valaisi vähän aikaa aittoja, tallia ja navetan päätyä…Vanhan uunin kivistä Pekka teki saunaan uuden kiukaan, ja niiden kanssa muuttivat sinne sirkatkin, koskapa niitä ei sen koommin enää ole tuvassa kuulunut.” (Lastusta Siihen aikaan kun isä lampun osti).

Saunassa Pekka jatkoi päreiden vuolemista. Mistä tahansa puusta niitä ei kiskottukaan, sen piti olla tervaspuuta ja päre viritettiin seinään tai uuniin kiinnitettyyn  pärepihtiin, rahkoon, jossa se  kaltevassa asennossa hiljakseen paloi. Tämän kajossa Jussi kuunteli saunassa Pekan ihmeellisiä kertomuksia ja tarinoita, joihin hän eläytyi täysin.

Sauna-aikana Pekka joutui siirtymään väljempiin tiloihin. Todennäköisesti hän vastasi myös saunan lämmityksestä. Saunalla oli siihen Ahon lapsuuden aikaan suuri merkitys. Siellä saatettiin palvata lihaa, imeltää maltaita ja kuivattaa pellavia. Saunassa peseydyttiin ja pestiin pyykkiä ja käytiin syntymässä.  Siellä hoidettiin vaivoja ja kuppariakat kuppasivat ”huonoa verta” pois.

Saunominen oli aikoinaan pyhä toimitus: saunassa ei sopinut kiroilla eikä riidellä, eikä varsinkaan  rotistella takapuoltaan.  Ei sopinut mainita Jumalan nimeä, ei laulaa hoilottaa eikä muutenkaan melskata kovaäänisesti. Pekka Halosenkin maalauksessa Saunassa isä ja poika kylpevät tuppisuina.

Mitenkään outoa ei tuohon aikaan ollut se, että saunassa  asuttiin. Loiset, asunnottomat köyhät ja tilattomat kortteerasivat siellä toisinaan. Aikoinaan kirjailijaksi herättyään Juhani noukki muistikuviaan myös saunasta. Rautatien Matti ja Liisa kylpevät juhannussaunassa ennen tutustumistaan rautahepoon.  Lastussa Kotoinen kylyni hän puhkeaa todelliseen saunan ylistykseen.  

Ahon  kynästä  syntyi myös  sauna-aiheinen kertomus  Sasu Punanen Pariisin saunassa. Juhani tunsi Sasun henkilökohtaisesti hyvin. Sasu oli laiska, lihava, unelias ja vähäpuheinen eikä hänellä ollut mitään harrastuksia. Mutta saunassa hän oli omassa elementissään ja nautiskeli renesanssiruhtinaan tavoin. Luultiinpa häntä komean ruhonsa perusteella Pariisin kylpylässä venäläiseksi ruhtinaaksikin. Saunominen oli Sasulle taidetta. Saunottuaan Sasun kanssa Aho oli ehtinyt jo istua tuntikausia Kämpissä, kun Sasu tuli hänen luokseen ja ihmetteli: ”Minkä  tähden sinä läksit kesken saunasta – minä toki otin vielä höyrykaappiakin kylvyn päälle”  

Pienenä poikasena Juhani Aho eli Hannes tai Jussi, kuten häntä kutsuttiin, nähtiin usein  hääräämässä seinustalla olevalla hiekkalaatikolla leikkien parissa. Täällä hän rakensi päreestä laivoja ja lotjia, joita sitten hiekassa uitettiin. Taipuipa päreestä hevonenkin. Puutarhassa Jussilla oli oma ”ryytimaa”, jota hän hoiti. Vieraita tuleva kansalliskirjailija vierasti, niin että hän toisinaan kintut vilkkuen juoksi tuntemattomia pakoon. Ani harva sai hänet juttelemaan. Usein lastenvahdiksi haettiin naapurin vakavamielinen, lapsirakas, kolmissakymmenissä oleva kyläkoulumestari Laukkasen Anni, ”Satu-Anni”, joksi lapset häntä nimittivät.

Uteliaan pojan mieli alkoi vetää kuitenkin pois pienestä pihapiiristä. Mansikkaniemen pihantakaisessa metsässä kasvoi vanha, vankka kuusi. Vikkelälle ja jäntevälle  pojalle ei ollut temppu eikä mikään kavuta korkealle kuusen latvaan. Siellä oli mukava tähytä laajaa näkymää.

Lähellä kotitaloa sijaitsi myös Koljonvirran taistelussa kaatuneen venäläisten komentaja ruhtinas Dolgorukin muistomerkki. Ruhtinas Mihail Petrovitshin elämä päättyi Koljonvirran taistelussa  27.10.1808 hiekkakuoppaan, jonne hänet sorti satulasta suomalaisen tykkipatterin tykinkuula. Käynnissä oli Suomen sota (1808-1809), jonka Venäjä voitti ja Suomi siirtyi voittajalle Suomen suuriruhtinaskuntana.

Pikku-Jussi juoksi usein katselemaan mustaa, uusgoottilaiseen tyyliin tehtyä Dolgorukin rautaobeliskia, muistomerkkiä. Se oli pystytetty paikalle vuonna 1848. Erityisesti häntä kiehtoi siinä kullattu sukuvaakuna. Juhanille oli kerrottu, että obeliski  oli tehty Varkauden tehtaalla ja Dolgorukin ruhtinassuku oli rahoittanut sen. Äiti oli ankarasti  kieltänyt lapsia menemästä patsaalle, mutta sekös vain  lisäsi paikan jännittävyyttä. Patsasta ympäröi rauta-aitaus, jossa ovat  hilparit eli roomalaiset  sotakirveet sekä rautaketjut;  niissä Brofeldtin lapset riemuiten leikkivät ja kiikkuivat. Vuonna 1873  patsaan ympärille ilmestyi myös valkoiseksi maalattu puuaitaus.  Lapset olivat myös toisella korvalla kuunnelleet vanhemman väen tarinoita kuuluisasta Koljonvirran taistelusta. Hiekkahaudan punainen santa vaihtui lasten vilkkaassa mielikuvituksessa ”ryssän vereksi”.

Toisinaan Jussi kipusi venäläisten vanhan patterin päälle,  joka oli kuin tehty saarnastuoliksi. Paikka sijaitsi heti piha-aidan takana. Täältä käsin hän piti pienimuotoisia saarnojaan ja ”toimitti kirkollisia menoja”.  Saarnasipa hän kerran myös  maantien varren aidalla seistenkin, mikä kovasti huvitti ohikulkevia.  ”Pappi tuosta pojasta tulee”, sanoivat kyläläiset kulkiessaan ohi. Tätä äitikin sydämessään hiljaa toivoi,  ja isäkin myhäili tyytyväisenä kuullessaan esikoisensa toimista. Kun Jussi varttui,  hän ymmärsi paremmin paikan historiallisen merkityksen. Suomen sodan aikaiset tapahtumat, jotka elivät omaa historiaansa hänen kotinurkallaan,  alkoivat vaikuttaa hänen mielessä uudella tavalla.

Perheet olivat ennen vanhaan suuria, eivätkä Brofeldtit tehneet poikkeusta. Lapsia syntyi tasaiseen tahtiin:  Kalle (1865, Theodor (1867) Elli (1870), Miili (1872) ja Joel (1874). Myöhemmin perheeseen syntyivät vielä Hanna (1876) sekä Alma (1879). Jussin  tiedusteluihin, mistä pienemmät sisarukset olivat mahtaneet ilmestyä, vanhemmat alkoivat puhua  välttelevästi haltioista ja saunan lauteista. Äidillä oli taloudenpidossa ja lapsenvahtina kaksi hyvää apulaista Heta Kauppinen ja Johanna Rosenberg. He hoitivat lapsia kuin omiaan.   

Luonteeltaan Juhani Ahon äiti  Emma oli vakavamielinen ja milteipä ankaran uskonnollinen. Hänen pohjanmaalainen kotitaustansa oli pietistinen ja hänen  herännäistaustansa vaikutti häneen hänen koko ikänsä.  Hieman hän antoi ”turhamaisuudellekin” periksi myöhemmässä elämänvaiheessa:  huivin sijaan päässä saattoi olla hattu tai juhlissa musta pitsimyssy ja  hiukset olivat kietaistu päälaelle nykerölle. Emma oli pyöreähkö ja pohjanmaalaisittain pitkänhuiskea, kun taas savolaissyntyinen Theodor oli vaimoaan lyhyempi.  Pituutensa Brofeldtien pojat perivätkin äidiltään.

Jos äiti olikin toisinaan hieman pidättyväinen ja tiukkailmeinen, isä puolestaan oli luonteeltaan hyvin leppoisa. Seurakuntalaiset pitivät kovasti rovastistaan. Hän höysti saarnojaan vertauksin ja puhui kansanomaisesti käyttäen Savon murretta. Murteen tuntijat sanovat, että savolaisempaa ilmiötä ei voi löytää kuin Ukko-Brofeldt.  Theodorin saarnat olivat eläviä. Puhujalla oli pilkettä silmäkulmassaan ja huumori kukoisti. Pääsiäisen tapahtumia hän kuvaili:

”Kyllä Jeesus tiesi kelle se ilmestyy, kun se niille akoille. Jos se olisi niille ukon jurnakkeille, niin ne tok ei ois puhunu mitään. Pitäneet kaikki omana tietoinaan ja ihmetelleet mielessään. Vaan kun se niille akoille, niin ne otti hameen helemat hampaisiinsa ja lähtivät juoksuttamaan, että nyt on tapahtunut ihme!”  Lapsia hän varoitteli sanomalla, että jos ette ole hiljaa, niin hän saarnaa koko päivän.

Rovasti  myös kyläili seurakuntalaistensa kodeissa. Milloin hän kävi vaihtamassa kuulumisia, milloin lohduttamassa surevaa.  Kerran rovasti oli mennyt erääseen mökkiin kastamaan lasta. Lapsi oli pikkuisen mökin kahdestoista . Katsellessaan mökkiä, sen vilskettä ja vilinää pastori totesi isännälle: ”Eiköhän Puavonnii pitäs ruveta vähän varroo, kun pirttiviljelystä on noin paljon. Körttiukko katsoi pitkään pastoria: ”Vaan niinhän siellä sanassa sanotaan, että lisääntykää ja täyttekee mua” ”Kyllähän siellä niin sanotaan, mutta eihän se sitä tarkoita, että Puavon pitäs yksinään.”

Kauan ei keritty pappilassa asua, kun seudun rauha järkkyy pahasti. Suomeen saapuivat ankarat nälkävuodet ja ne  koettelivat Iisalmen seutua vuosina 1866-1868. Jos aikaisemminkin  köyhät olivat kokeneet kurjuutta, se laajeni nyt valtaviin mittasuhteisiin. Eikä se ulottunut ainoastaan maan köyhiin ja vähäosaisiin, vaan myös varakkaammatkin saivat kokea nälkää ja kuolemaa.  

Emma ja Theodor apulaisineen koettivat  auttaa ihmisiä niin paljon kuin vain kerkesivät. Keittiössä porisi suuri muuripata aamusta iltaan. Vellipadasta ammennettiin jokaiselle nälkäiselle kupillinen ruokaa. Kerran, kun äiti antoi Jussille leipäpalan, ryntäsi eräs nälkää näkevä tyttö häntä kohti ja sieppasi sen pojan kädestä. Nuoren pojan sydäntä ahdisti ihmisten hätä. Tältä ajalta Jussille jäikin elinikäinen sympatia vähäosaisia kohtaan. Lapsuuden kodissa Emma-äiti pyrki antamaa matkalaisille eväspaketteja  mukaan. Kuitenkin moni kerjäläinen  nääntyi tuulen ja tuiskun keskelle tien sivuun. 

Ajan kurjuutta kuvaa hyvin, että eräänkin sunnuntaipäivän aikana pastori Brofeldt joutui  siunaamaan  98 nälkään kuollutta haudan lepoon. Nälkään kuolleitten muistoksi paikalle asetettiin myöhemmin  leivänmuotoinen muistokivi.  Vaikka nälkävuodet menivät menojaan ja niiden muisto alkoi vähitellen himmentyä, ne jättivät kuitenkin pysyvän jälkensä ihmisten mieliin.